Niiden hajottavimpien taukojumppien ja voimat tyystin vievien taisteluharjoitusten aikana on tullut kirottua korkeimmat sodanjumalat helvetin alimmille perukoille, mutta jälkeenpäin olen ihaillut itseäni saavutuksistani. En ehkä ole priimus ja niitä joka ikistä sataa punnerrusta en ole jaksanut rankkojen päivien jälkeen tehdä polvet ylhäällä, mutta en ole luovuttanut. En ole sanonut "en pysty". Hampaat irvessä olen viimeiseen voimanhyppyseen asti saanut itseni runnottua eteenpäin. Juostua täysi taisteluvarustus päällä viimeiset sata metriä kokelaan huutaessa vieressä. Joskus jopa kirjaimellisesti heittänyt heivit kun voimat ovat olleet niin lopussa.
Sitten on ollut niitä päiviä kun olisi halunnut tekemään, mutta terveydellisistä syistä se ei ollut mahdollista. En tiedä kumpi on hajottanut enemmän, tekeminen vai tekemättömyys.
Aina ensimmäisestä päivästä lähtien into on kuitenkin ollut palava. Tekemisen ja oppimisen halu ei ole ikinä ollut näin suuri, kumpa se olisi tälläistä ollut lukiossakin. Niinäkin hetkinä kun on väsyttänyt ja ei ole niinkään paljoa huvittanut, niin silti on tehty ja harjoiteltu.
Joka ikinen kannustava sana on ollut tarpeeseen, siitä kiitos mahtaville tupalaisilleni ja joukkueelle. Ilman teitä ei tästä olisi tullut hevonpaskaa. Ne kannustavat sanat jotka ovat juuri sillä hetkellä tuntuneet ärsyttäviltä, ovat jälkeenpäin lämmittäneet illalla punkassa mieltä juuri ennen nukahtamista. En olisi parempia tupakavereita voinut toivoa p-kaudelle. Teidän kanssa on tullut koettua ne miljoonat maailmansodat tuvassa, mutta myös koettu ne parhaimmat naurut ja itketty yhdessä kun on hajottanut. Pidetty yhtä ja seisottu käytävässä kärsimässä rangaistusta. Kaikki ovat tukeneet toinen toistaan myös niinä vaikeina hetkinä, kun sen taisteluvaruksen olisi halunnut riisua sinne keskelle metsää ja hyppiä tasajalkaa turhautumisen takia. Kaikki on ollut sen arvoista. Se mustikkapensaissa paskanhajuisena makaaminen vähäunisen yön jälkeen, marssit, teltta- ja laavuyöt, tetsaaminen, ampumaratapäivät, suossa rämpiminen, poteron kaivaminen, taukojumpat, odotusasento, korpo linjastossa... Siis kaikki.
Armeija opettaa ja kasvattaa. Se opettaa tekemään asiat kerralla kunnolla ja täysillä. Mikään ei ole sen turhauttavampaa kuin läpäisemätön siisteystarkastus taikka pinkka- ja punkkatarkastus, rappusten ylös juokseminen kun joku valopää on järjestäytyessä jättänyt oven auki, valot päälle, roskia tupaan tai punkan särmäämättä jättäminen. Armeija kasvattaa ihmisenä enemmän kuin olen osannut kuvitella. Sen sijaan että joka kerta väittää vastaan, on ollut joskus parempi olla hiljaa ja tehdä niinkuin käsketään. Jopa tälläinen lääväsuu kykenee siihen. Eräs sanoi kerran että varusmiespalvelus on kuin roolipeliä. Sen pelaaminen päättyy joka kerta kun astutaan porteista ulos lomapuku päällä.
P-kausi on viikkoa vajaa paketissa. Ensi viikolla on edessä väliaikainen muutto toiseen yksikköön suorittamaan AUK, mutta onneksi matka käy jouluksi takaisin kotiyksikköön toivottavasti nohevana alikersanttina. Haluan olla sellainen johtaja omille alokkailleni kuin omat johtajani ovat olleet minulle pienin parannuksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti